Matkalla menestykseen

Noniin, nyt teen sen mitä olen kauan aikaa miettinyt. Olen soutanut ja huopanut edestakaisin uskallanko vai enkö, mutta lopulta päätin että teen tämän. Tämä postaus on melko henkilökohtainen joten toivon että kunnioittaisitte sitä. Toivon myös että joku inspiroituisi ja huomaisi että vaikeista hetkistä selviää jos niin tahtoo.

Vasemmalla joulu 2012 ja oikealla joulu 2013

 

Eletään vuotta 2008 ja olen aloittamassa kuudennen luokan pienessä kyläkoulussa. Harrastin kilpauintia paikallisessa uimaseurassa, viihdyin todella hyvin ja rakastin lajia. Sitten miltei heti koulun alettua sairastuin keuhkokuumeeseen ja olin kaksi kuukautta aivan rampana, ja palattuani treeneihin huomasin että olin jäänyt kehityksestä älyttömästi jälkeen joka oli suurin syy että uimarin urani loppui siihen. Onneksi olen tänä päivänä palannut altaaseen. Sitten olin pari kuukautta tekemättä mitään ja vain söin ja olin kotona. Tuolloin jo minua kiusattiin koulussa siitä että olen pullea sekä ruma ja itsetuntoni kärsi kamalasti ja harrastuksen jäädessä pois tuntui vielä pahemmalta. Keväällä sitten kun oli aika valita yläaste niin tein luultavasti suurimman virheeni tähän päivään asti. Minulla oli kaksi vaihtoehtoa: mennä samalle yläasteelle kuin luokkani, mutta ajattelin että en kestä olla heidän kanssaan seuraavaa kolmea vuotta joten valitsin sen muka "paremman" koulun, mutta myöhemmin kun mietin en olisi ikinä saanut kuunnella sitä että kyseisessä koulussa ei ole ollenkaan koulukiusausta. Mutta minkä sille voi että koulukiusattu nuori neiti haluaisi tilanteen paranevan. Samoihin aikoihin myös aloitin uuden harrastuksen, salibandyn. Olin onnekas että minulla oli mahtava joukkue ja tuntui siltä että nyt on jotain josta pidän todellakin taas. 

Yläasteen alkaessa en uudessa koulussa tuntenut ketään muuta kuin lapsuudenystäväni. Alku tuntui lupaavalta, sain kavereita, olin hyvä koulussa ja minulla oli hyvä harrastus. Myös itsetuntoni oli nousussa ja uskalsin olla avoimempi. Mutta se että uskalsin avatua koitui myöhemmin taas vastoinkäymiseksi. En osannut siinä vaiheessa ajatella että minua kiusattaisi taas. Kiusaus ei koskaan ollut fyysistä vaan enemmän haukkumista etc. Kiusaus yltyi yltymistään kahdeksannella luokalla ja silloin haukkuminen nousi uusiin korkeuksiin ja ensimmäisen kerran elämässäni jouduin pelkäämään koulussa. Kun sitten yritin käydä juttelemassa koulun aikuisille niin hekin kääntyivät vastaani eikä kukaan halunnut helpottaa tilannettani. Pahin mitä minulle ikinä aikuisten puolelta oli se että "ehkä se on oma syysi että he kiusaavat ulkonäköäsi ja sinua", silloin muserruin kunnolla. Eikä ne huonot ajat siitäkään loppunut vaan sitten  tuli sellainen pieni yllätys että eräs luokkalaiseni kävi suojelemaan itseään siten että käytti henkilöllisyyttäni. Hän tosiaan silloin luuli että pääsisi siten kavereidensa kun koirat veräjästä, mutta ehei, tästä alkoi rumba kunnolla. Samaan syssyyn olin loukannut polveni ja akillesjänteeni, joten olin taas rampana. Kaiken lisäksi lääkärini määräsi minut 10 kk liikuntakieltoon.Onneksi minulla on vanhemmat jotka auttoivat joka tilanteessa. Sitten onneksi tuli kesäloma ja en todellakaan pitänyt yhteyttä keneenkään koulukaveriin. Koulun alkaessa olin niin väsynyt tilanteeseen ja vain ajattelin että enää vuosi niin sen jälkeen voin tehdä aivan mitä haluan. Yhdeksäs luokka oli raskain kaikista. Edelleen minua haukuttiin ja tunsin itseni uhatuksi enkä enää miltei uskaltanu liikkua koulussa ollenkaan. Koulussa oli yksi ryhmä joka jatkuvasti haukkui ja yritti musertaa minun itsetuntoni. Kävin kerran viikossa psykologilla juttelemassa tilanteestani, ja minulla todettiin silloin myös masennus. Olo oli heikko todella kauan mutta sitten tuli helmikuu jolloin valitsin lukion, ja sinä hetkenä olo tuntui jotenkin helpottuneelta sillä tiesin että pääsen pois. Samaisella viikolla päätin myös että "piru vie, minuahan ei tyhmät voi nujertaa", aloitin taas liikunnan. Ja voin tässä välillä sanoa että urheiluurani lähti aivan pohjalukemista. Mutta kuitenkin en enää halunnut tuntea itseäni huonoksi vaan päätin että nyt tulee muutoksen tuulia. Samaisena keväänä oli Jääkiekon MM-kisat jossa tapasin ihanan ystäväni Camillan, ja se vapaaehtoiskokemus oli yksi virstanpylväs. Vaihdoin kisojen aikaan hiusväriä ja minulta oli lähtenyt hiukan painoa joten olin saanut takaisin vähäsen itsetunnostani. Palattuani kouluun viikkoa ennen päättäjäisi haistatin kaikille pitkät paitsi yhdelle henkilölle, joka on tänään yksi parhaimmista ystävistäni ja sen jälkeen kiusaajat osasivat tukkia suunsa. Huomasivat varmaan etteivät onnistuneet nujertamaan minua.

 

Lukion alku ja muut suuret muutokset ovat olleet elämäni parhaita päätöksiä. Painoni on pudonnut 15 kiloa ja tuntuu ensimmäistä kertaa siltä että saan olla itsestäni ylpeä. Minulla on upeita ystäviä ja mahtava perhe sekä harrastan upeaa lajia, tuntuu hyvältä. Arvet kiusaamisesta pystyvät ikuisesti minussa mutta kiusaaminen on myös yksi elämän kokemuksia joka on vahvistanut minua henkilönä.

Tee sä ni mä katon - Kuntosalille yksin vai erikseen?

Kuinka moni teistä käy salilla kaverin kanssa treenaamassa vai huhkitko mieluummin yksin? Itse kuulun jälkimmäisiin ja tykkään kaikki muut päivät paitsi crossipäivät treenata yksin. Välillä on toki mukava neuvoa kavereita ja tsempata toinen toistaan parempiin suorituksiin, mutta kyllä se yksin treenaaminen napit korvissa on se oma juttuni.

Eilen salilla näin 3 tytön porukan joka oli tullut treenaamaan yhdessä. Lähinnä meininki kyllä näytti siltä, että yksi treenasi ja muut katsoivat. Lopulta tämä yksikin luovutti ja kaikki sitten vain tuijottelivat muita. Aeimmin kirjoittelin jo siitä, käytkö salilla vai käytkö salilla treenaamassa. Tämä meni taas hieman samaan kategoriaan.

Monet ovat sanoneet että salille tulee lähdettyä helpommin jos aika on sovittuna kaverin kanssa. Tämä on totta, mutta itse en halua olla liian riippuvainen seurasta. Entä sitten kun kaveri kyllästyy tai tulee kipeäksi eikä kukaan ole kanssasi lähdössä salille? Silloin päättäväisyys punnitaan ja nähdään riittääkö kantti lähteä yksin matkaan. Tottakai myös itselläni on välillä ongelma lähteä salille, mutta noin 4/5 kerrasta kun epäröin, saan itseäni otettua niskasta kiinni ja lähden treenaamaan. Eilenkin oli tälläinen päivä ja treeni oli yksi tiukimmista vähään aikaan.

Parhaimmillaan salikaveri on silloin kun treenit osuvat yhteen, mutta itselläni tälläiset kaverit ovat olemattomia. Kaikki kun tekevät niin eri ohjelmaa kanssani niin yhdessä treenaaminen on loppujen lopuksi aivan turhaa. Salilla tulee vain oltua yhtäaikaa. Itse en suostu omasta ohjelmastani poikkeamaan ja jos jonkun kaverin kanssa satun treenaamaan ja häntä laiskottaa, minä en anna silloin periksi. Silloin tekisi mieli painaa napit korviin ja antaa mennä, yksin.

Silloin kun treenaan yksin, kaikki turha tulee jätettyä välistä pois. Vaikka ohjelmassani on sarjojen välillä 2 minuutin taukoja, kaverin kanssa oman taukoni aikana kaverin pitäisi treenata eikä silloin kerkeä jutustelemaan tai muutakaan. Kun kerran salille on lähdetty, eikö sen ajan voisi siellä käyttää treenaamiseen ja jättää sitten jutustelemisen salin jälkeiselle ajalle. Kun ensin treenataan täysiä, sitten varmasti on energiaa juoruta.

Liikuntapäivä 26.10

Heipä hei kaikille!

Eilen siis oli valtakunnallinen liikuntapäivä Suomessa. Käytännössä tämää siis tarkoitti sitä, että salit pitivät avoimet ovet ja niihin sai käydä tutustumassa! Camillan kanssa käytiin vetämässä kahden tunnin killeri-treeni Elixia Alexiumissa. Oli kiva päästä treenamaan yhdessä, sillä jos oli voimat loppumassa niin ystävästä pystyi ammentamaan voimaa.

Aloitimme treenin crossaamalla puoli tuntia. Aika meni nopeasti kun oli juttuseuraa ja samalla tuli juoruttua kunnolla unohtamatta tehokasta cardiotreeniä. Crossailun jälkeen siirryimme tekemään lihaskuntoa. Pääosin meillä oli jalka sekä vatsat teemana, mutta tuli siinä myös vähän hauksiakin treenattua.

Treenin jälkeen tankkasimme proteiineja protskujuoman muodossa, jotta saatiin palautuminen käyntiin pikaisesti. 

Tämän päivän tarkoituksena oli innoittaa ihmisiä liikkeelle ja jokainen osallistuja sai kaksi ilmaista kertaa salille. Kiva tapa motivoida ihmisiä! Outoa oli kuitenkin se ettei salilla ollut ryysistä vaikka Camillan kanssa niin luulimme.

Illalla kävin vielä ystäväni Jessican kanssa Kannelmäen Lady Linessä vetämässä treenit. Omalta puolelta treeniä tuli miltei neljä ja puoli tuntia. Eli ihan kiva lihaskipu tänään kropassa mutta ihanaltahan sr tuntuu.

Nyt tässä seuraa photobombaus! 

  

  

Sisu-talkoot by Fressi

Olin maanantaina Lauran kanssa tutustumassa Fressin uuteen 30 minuutin CrossFit-tyyppiseen jumppaan. Meidät oli kutsuttu Kampin Fressiin ja tuntia olisi vetämässä myös keihäänheittäjä Antti Ruuskanen. Aluksi suhtauduin puolen tunnin jumppaan hieman epäilevästi, sillä tykkään pitkäkestoisemmista treeneistä. Lopputulos oli kuitenkin paljon rankempi kuin osasin odottaa.

Tietämättömänä tulevasta jumpasta

Ennen tuntia saimme kuulla hieman tarinaa jumpan idean takana. Tunnin ideanahan on pistää kroppa rääkkiin kuin "ennen vanhaan" esimerkiksi heinäpellolla. Siitä johtuen myös tunnin mahtavat lavasteet.

Tunnin ohjelma

Sisu-talkoissa aikaa on 30 minuuttia, jonka aikana tehdään 3 x 7min patteria. Kuhunkin patteriin sisältyy 3 liikettä, joita toistetaan niin monta kertaa kuin ehditään ja jaksetaan 7 minuutissa. Taukoaikaa sarjojen väliin kertyy kokonaiset 3 minuuttia ja itselleni ainakin tauot tulivat tarpeeseen. Sykkeet nimittäin kohosivat yli 180:nen jokaisessa patterissa. 

Itsellä menossa Burpee

Tempaus kahvakuulalla

Voin kyllä myöntää, että ilman tsemppausta ja huutoa en olisi selvinnyt vikasta patterista läpi. Onneksi kyseessä oli myös paritehtävä, joten kun Laura ei luovuttanut, en voinut minäkään. Kun puoltuntinen oli ohi, olin onnellinen ja itsestäni todella ylpeä. Samaa mieltä taisi olla sykemittari, joka näytti tunnin maksimisykkeeksi 186 ja kulutukseksi 450kcal, ei paha. 

Sisu-vasara / vielä hymyilytti

Pahin kaikista liikkeistä oli ehdottomasti kottikärrykävely. Yksinkertaisesti en meinannut saada pidettyä keskivartaloa tiukkana, mutta vaikeuksista huolimatta onnistuin kuitenkin. Askelkyykky oli meillä myös hieman kevyempi. Kun naisille suositeltiin vähintään 10kg lisäpainoa, me repäistiin rohkeasti kokonaiset 2,5kg. Vaikka kuinka koitan tehdä askelkyykkyjä, niiden tekeminen painojen kanssa ei vain onnistu. Ylitin kuitenkin itseni tässäkin ylipäänsä ottamalla lisäpainon. 

Tunnin jälkeen meille annettiin nopea suihkutauko, jonka jälkeen pääsimme nauttimaan kalakeitosta ja maalaisleivästä tunnin hengen mukaisesti. Lisäksi Antti Ruuskanen tuli jakamaan kokemuksiaan kilpaurheilusta, kertoi motivaatiosta ja jakoi oman tarinansa keihäänheittäjäksi tulemisestaan. Antti oli kuulemma 4-vuotiaana leikkinyt pikkuautoilla telkkarin edessä kun oli nähnyt Tapio Korjuksen heittämässä olympialaisissa v. 1988 kultaa. Seppo Räty oli napannut myös pronssia tuolloin ja pikkuautot saivat silloin jäädä. Antti oli sännännyt pihalle heittämään keppiä ja siitä hetkestä lähtien hän oli keihäänheittäjä. 

Antti kertoo tarinaansa

Kokemusten vaihtoa tunnista

Todettiin Lauran kanssa molemmat tunnin jälkeen, että tulisimme myös uudestaan kyseiselle tunnille. Myönsin, että kovaa henkistä valmistautumista se vaatisi ja pari kertaa viikossa olisi varmasti enemmän kuin tarpeeksi ainakin näin alkuun. Voin tunnustaa, että  jalkakipu kaikesta kyykkäämisestä iski kunnolla vasta tänään, vaikka muistin venytellä kunnolla tunnin jälkeen. Maanantaina pelkkä sängyssä makaaminen aiheutti tuntemuksia jaloissa, joten ihmettelen että olen ylipäänsä pystynyt kävelemään nämä kaksi seuraavaa päivää. 

Loppupose

Erittäin suuri kiitos Fressin porukoille tämän tilaisuuden järjestämisestä ja toivottavasti pääsen jatkossakin tutustumaan kivoihin uusiin urheilumuotoihin. Yleensä kun käyn joko salilla tai tutulla ja turvallisella Elixia Powerissa, tämä oli erittäin tervetullutta vaihtelua treeniin. Onneksi liikunnanhimo on nykyään niin suuri, etten pelkää enää ylittää itseäni vaan uskaltaudun juuri tälläisiin kokeiluihin mukaan.

Kiitos myös Antti Ruuskaselle kovasta tsempistä ja motivaatiosta urheiluharrastusta kohtaan!

Lauralle myös kiitos seurasta ja tsempistä <3

Kuvat: Fressi

Käytkö salilla vai käytkö treenaamassa salilla?

Salilla käydessäni kiinnitän pakostakin huomiota kanssatreenaajiin ja välillä tulen miettineeksi mitä kyseiset ihmiset tekevät ylipäänsä salilla. Ehdottomasti haluaisin että kaikki harrastaisivat liikuntaa, mutta tässä onkin kyse siitä kuinka sitä harrastetaan. Kuten jo otsikossa sanotaan, kyse on siitä käytkö vain salilla vai ihan oikeasti treenaatkin siellä. 

Kaikki treenithän eivät ole aina ihan yhtä hikisiä ja tehokkaita, mutta esimerkiksi Elixiassa näkee usein ihmisiä jotka esim puhuvat vain puhelimessa ja kertovat olevansa salilla. Kyllä, he nimenomaan ovat siellä, mutta tekemättä mitään. Monet myös lukevat lehtiä laitteissa (??) tai silloin kun tekevät jotain, tekevät jokaista laitetta yhden sarjan ja senkin aivan väärällä tekniikalla. Millaista hyötyä sitten pelkästä salilla käymisestä on? Ei sitten yhtään mitään. Monet sortuvat myös pelkkään jutteluun sen salikaverin kanssa ja vaikka aikaa vierähtääkin yli tunti, liikunnan osuus tästä tunnista on hyvin pieni. 

Monet tietysti tarvitsevat sen salikaverin päästäkseen sinne salille asti, mutta treenamistakin olisi ihan hyvä suorittaa siinä samalla. Itse käyn usein parin kaverini kanssa salilla, mutta liialliseen jutteluun emme kyllä sorru. Meillä on Lauran ja Petran kanssa niin kovat tavoitteet, ettei aikaa ylenpalttiseen lörpöttelyyn löydy. Eilenkin kävimme vetämässä niin kovan jalkatreenin että tuotti vaikeuksia päästä ulos salilta, kiitos sumokyykyn. 

Aina tietenkään motivaatio ei ole kohdallaan ja silloinkin salilla tulee lepsuiltua. Kuitenkin jos motivaatio on liian huono tai ketuttaa liikaa, pitäisikö suosiolla jäädä sitten vain kotiin. Itse olemme serkkuni Hannan kanssa sopineet, että vaikka ketuttaa niin salille on mentävä ja jos vielä vartin treeenin jälkeen homma ei ala luistaa niin sitten suosiolla takaisin kotiin. Ainakin silloin tulee yritettyä ja useimmiten haluttomuus treenata katoaa. 

Jos salilla käyminen tuottaa vaikeuksia, pitää löytää ne omat keinot jotka motivoivat treenaamaan. Itse luen paljon treeniblogeja, tietysti kirjoitan myös tätä omaani, katson paljon fitspo-kuvia sekä myös treenikaverit motivoivat paljon. Odotan myös että koulu alkaa, sillä silloin treenirutiini löytyy taas. Silloin kun on joka viikko sama aikataulu, tulee salillakin käytyä orjallisen täsmällisesti. Lisäksi syksyllä olisi tarkoitus ostaa myös pitkästä aikaa personal trainer tapaaminen Elixian Ronille, sillä treeniohjelma kaipaisi päivitystä ja Ronin alaisuudessa ei voi lepsuilla. 

Minä, Bettina

Eli siis olen tämän blogin toinen kirjoittaja, Bettina. Olen 16 vuotias porvoolainen ja tällä hetkellä opiskelen lukiossa Helsingissä.Pienestä tytöstä asti olen ollut aktiivinen ja paikallahan minua harvemmin on saanut pidettyä.

Idea fitness-blogista oli aika selvä sillä minä ja ystäväni Camilla olemme molemmat himourheiljoita ja terveellinen elämäntyyli ylipäänsä on molemmille tärkeää. Joten ajattelimme että olisi kiva kirjoittaa meidän arjesta ja näin yhdessä! Minähän en koskaan ole bloggannut joten antakaahan anteeksi jos jotain mokailen :D

Suurin intohimoni on urheilu ja sitä olen harjoittanut eri muodossa, olen pelannut salibandya ja kilpauinut. Molemmat jäi pienemmälle monen loukkaantumisen jälkeen. Tällä hetkellä en harrasta urheilua missään seurassa mutta harjoittelen kivenkovaa kanssa kohti tavoitettani: nimittäin Triathloniin (pyöräily, uinti ja juoksu). Treenamisen ohella terveellinen ja tasapainoinen elämätyyli on todella tärkeä. Myös ruoka on urheilijalle tärkeää ja minä rakastan tervellistä (ja välillä epäterveellistä) ruokaa joten siitäkin tulen kirjoittamaan.

Urheilun lisäksi musiikki on lähellä sydäntäni, olen kauan soittanut pianoa ja laulanut. Olen myös aika shopaholicci (eli teille jotka ette tiedä mitä sana tarkoittaa, niin se on himoshoppaaja :) ) , vaatteet, kengät, laukut, asusteet jne ovat minulle kuin harrastus. Tästä blogi nimemme Fashionable osuus. Mutta luulen että monet naiset osaavat samaistua kyseiseen "harrastukseen".

Olen matkustellut koko ikäni perheeni kanssa josta olen saanut suuren kiinnostukseen matkustamiseen. Vielä en Amerikkaan ole ennättänyt mutta ympäri Eurooppaa olen kyllä matkannut. Suosikkejani on selvästi Ruotsi ja Tanska. Kun ihmiset kysyy miten viihdymme niin hyvin Ruotsissa niin vastaan samoin kuin äitini "olemme kuin kalat vedessä", isäni ja sisareni ovat ruotsinkielisiä. Myöhemmin kesällä saatte kuvia Tukholmasta ja Ruotsin matkasta kuin sinne lähdemme joka vuotiselle viikon lomalle.

Odotan innolla tämän blogin kirjoittamista! :) -B



Eli siis tässä olen minä!